Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa "minä"… "minä" kotonaankin.
Vaimo ei saanut lasta.
Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa, rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä, synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten luulevaisuutta ja urkkimista.
Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.
Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.
Mies joi ja hävitti kaikki.
Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella…
Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.
Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki… Hän itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.
Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan, jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.