— Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.
— Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.
— No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?
— Turmeluksen pesä koko kaupunki… turmeluksen pesä. Kaikki täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä! Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen sirkuksessa — joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa, ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja näin!
— Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia, mitä saada voidaan.
— Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan miehelläänkään.
Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi usein ennenkin käyneensä.
Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.
Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät, mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.