Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka, hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella, otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso, säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat, huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.
Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin, tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin ja vilkastuin hänen mukanaan.
Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.
— Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?
Tuli pieni äänettömyys… Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.
— Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti, havahtui kuin unesta.
— Minä olen… me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.
Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.
— Niin, kaksi onnellista.
Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli, vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.