— Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.
— Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi rouva sulavasti.
— Voimmehan mennä saman tien kotia.
— Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä — hän pani huomattavan painon meillä sanalle — on vielä paljo juteltavaa, muisteltavaa.
Yrmeänä lähti mies yksin.
Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita ja voivat hyvin… Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki, mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista ostettu, kaikki…
— Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä… tämä — ja hän näytti hiukan taivaankaarenväristä alushamettaan. — Eikös nämä kaikki ole kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia… oikeinhan nämä kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan, ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin edessä. — On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin ihastuksissani rouvaa.
Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.
— Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.
— Eikä miehenne… äänsin minä.