— Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi hän tuskaisena.
Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä. Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit, otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään…
Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla menemättä asemalle.
— Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.
Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana, asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.
— Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.
— Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.
— Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen… Minä olen ihan onneton hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.
En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.
Mietteineni jäin minä asemalle.