"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"
"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen enemmän kuin puolen tuoppia."
"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin paljon kuin mahdollista."
"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme kaikki tahdo kuolla janoon."
Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja tyytymätönnä eteensä.
"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan meitä tästä kurjasta paikasta".
"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt, olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen, niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis käännymme pohjaiseen, sitä parempi."
Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.
"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.
"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.