"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä, joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."
Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"
”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan, ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin se vaikeata työtä."
Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.
Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta, samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.
Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä mihinkään erikoiseen paikkaan.
Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta, sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.
Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää. Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä piti säästää.
Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti, ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.