"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä; "tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat lähistössämme."
"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."
"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies, "sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän, jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."
Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.
KOLMAS LUKU.
Tappelu villien kanssa.
Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan, josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman suulle.
Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa, kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä, katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."
"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."
Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi; sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin välttämättömästi oli tarpeellista.