Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen, halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle, missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta laaksoon.
Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan. Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla. Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet vierasten tulosta.
"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan, "ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"
"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron. Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on viekas vihollinen."
"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."
"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."
"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."
Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit, jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.
Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli; edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä, joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja lapsetkin kulkea.
Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää, jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.