Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut, nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli, pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he, piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.
Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli pannut rintataskuunsa.
Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä, ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta — ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko; — hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.
Vaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.
"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun; ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan; vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa kuin päällekarkausta.
Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.
Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä, jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun, piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.
Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa, kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa. He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.
Hän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan, kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä — pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat kallioin taakse.
"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää saavansa sattumaan."