"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä. Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."
"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black, silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."
"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien kautta, ei hän olisi ansainnut."
"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black. "Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, — eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa, juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki villien olleen kätkettyinä kivien takana.
"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan, vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki. Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."
Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän. Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black, ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja nuijilla.
NELJÄS LUKU.
Venheen vartiat.
Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla häirityksi.
Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa, jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli? Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki, vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt, tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli sinne päin vieläkin puoleksi maaten.