Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui. Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:

"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan nimessä!"

Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia — muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin. Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä, jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin, luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran, missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa. Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle, josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.

Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli, puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla, vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.

Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi; vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen? — peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän kauempana itsestään.

Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; — etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään, pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.

Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla. Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät antaneet peljästyttää itsiään.

Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä, että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät keihäänsä hänen kupeisinsa.

* * * * *

Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.