Vaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin olivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton viertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat pyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta, näkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet mitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille ihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso otti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä mitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään saattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi hän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita, vaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat sointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli siis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan heidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen urhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin rohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka ainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle, ettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman retkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he tässä menettivät hukkaan.
Vaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi hiljaa: "jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä varovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun meillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle, tulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti emme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson pohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten saatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on meidän koettaminen."
"Vaan jos laakso ylenee tasamaaksi tuonnempana?" sanoi Jean.
"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä", tuumasi Hanso, "sillä nämä syvänteet ovat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin vaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme kulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi hän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan eli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat villit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso varovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli, astui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden solatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle, jonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa."
Hauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan leveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne. Sitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein joka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään peljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää laiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.
Tiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin kuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan kostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä olivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän kiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus ja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli suuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa tainneet odottaakaan.
Nyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi pysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään seisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi olevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.
Varovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä kädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki olevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.
Merimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko seisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha päällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä, selkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen. Joukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan solatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan, eivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä paitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa levollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.
Vaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon, pikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä raastoi yhtä ruumista.