Maalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso luonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen täytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi polvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon toinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen vieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu tähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän ehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi. Piittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä veitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.
Nopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että olisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa. Ainoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän tahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun joukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin paljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän heitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen laukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat uudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.
Nyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät niiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan; kun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta mies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja veitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas musta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä, ja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti irvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän piti olemankin viiminen ilonsa.
"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia — minä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin, että he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa. Yks, kaks, kolme!"
Pyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta seuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat kuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä vaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut nähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet, niin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään villiä jälellä.
Vaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi tehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin mahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin vastaukseksi kaksi laukausta kuului.
Juostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli paikalle ennättänyt: "katteini, helkkarissa!"
"Katteini, toden totta!" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä. "Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista pahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne mustat pedot ovat menetelleet kanssaan."
"Ruumis on seulantapainen", sanoi merimies väristen; "vaan minä toivon noissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään, kohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki — emmeköhän viimeistä heitä?"
"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan ota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan on myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän semmoisia."