"Se on hänen ulosmeno-kirjansa", sanoi Francois nauraen; "siihen kirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia varten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen mukaan; siinä löydämme paljon uutta."
"Nyt eteenpäin vaan, toverit!" huusi Hanso, "että ensin saisimme tietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne kunnossa?"
"Kaikki", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi Hanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta hän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä lähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan yhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon kaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät vaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun miehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka kuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä toverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi neljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea pakenevia jälestä.
Vaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla puolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi heti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs kuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita villit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta, jotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta hyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan tahi odottaa häntä laaksossa.
Taaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet sointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet turhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan mustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen kautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi nähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.
Nyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti juoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei estänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista vastaan.
Tämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä oli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka levollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat mustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten paluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset; nyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä kapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon, samalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten kanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin sata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen valko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä tahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat heittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun kuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: "Pysäys! Ampukaa keskelle joukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!" Ukkosen jyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.
Seuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko joukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan pakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta. Näistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut kivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä sille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita auttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.
Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.
Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan; puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan mistä tulevat kaikki nämä miehet?"