Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain nimessä auttamaan häntä.
Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain; tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.
Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.
Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä, sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen. Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla. Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.
Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen. Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä; senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.
Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden Etelä-Wales'in.
Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä maata keksitty jokia krokodiileillä.
Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa. Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli. Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin vaarallinen.
Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni. Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.
Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee; sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan, mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta. Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.