"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä löytää."
"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.
"Niin mahdoton, sanoin herrani!"
”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”
"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."
"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän kuitenkin uskoa."
"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"
"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä voi jäljet kadottaa."
"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."
"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"