"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö, voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin [Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa] aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti selittänyt."
"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"
"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita."
"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten silloin menettelit?”
"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta."
"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja niin jäi se homma sikseen."
Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:
"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä. Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan! Ho-ho — howgh!"
Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan, viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan, juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä sillä, että pysyi näkymättömissä.
Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen: