"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?" kysyi Helmiaho.
"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän matkaa muassa?"
"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä."
Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan. Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.
Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.
Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti, vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.
Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin näytti suurenevan kuin pienenevän.
Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja osoitti oikealle.
Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi. Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.
Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi satulasta.