"Pysähdy! Kuka sinä olet?" kysyi tämä.
"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs sinä?"
"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme sinua."
"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä."
Näin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.
Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.
Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.
"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?" kysyi tämä.
"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!" pääsi miehen suusta. "Menkää hiiteen!"
Hän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.