"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano estakaadon hiekalla."
Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti pois sieltä sanoen:
"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas, ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"
Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen nopeudella hänen jälkeensä.
Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että yleensä mieluummin oltiin puhumatta.
Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.
"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"
Tämä oli aavehetken verinen loppu.
SEITSEMÄS LUKU.
Ben Uusikuu.