Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen, on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa, että seutu aina on epävarma.
Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut. Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.
Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan; sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin "laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin lauselmaa.
Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears" = sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois. Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias, tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee "kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.
Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen. Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains" — kuuluisa Ljaano estakaado.
Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.
Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa ruohoa ja muita kasvia.
Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä keskellä erämaan aavikkoa.
Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria vyössään.
Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä. Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.