"Olen ihan samaa mieltä", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen. "Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole puoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on kulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan oikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen valmis."
"Juuri siitä syystä, ettet tunne Ljaanoa", sanoi Viinanen.
"Tunnetko sinä sen sitten?"
"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en voi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun olemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen me antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos joutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —"
"Jos, jos ja taas jos!" keskeytti hänet Tylppä. "Sen, jolla on niin monta jos'ia, ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä muuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?"
"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä on ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet minun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se tapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä tahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on nyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben Uusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?"
Tämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot.
Hän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:
"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen tai saveen."
"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle tai Ljaano estakaadon yli?"
"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä tuon vanhan santakuopan."