Hän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea kohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät korviaan. Kuului kavion kopsetta.
Miehet ponnahtivat pystyyn ja laittoivat aseensa ampumakuntoon.
"Lienevätkö punanahkoja?" kuiskasi Tylppä.
"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi", vastasi Ben Uusikuu, tarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. "He ovat mejikkolaisissa vaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne asti ovat seuranneet."
Viinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta miestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin etukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän vaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut, kirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit, liehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen- ja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja, viimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.
Heidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti kummastusta näillä seuduin.
"Noita meidän ei tarvitse pelätä", kuiskasi Viinanen. "He ovat mejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi."
Hän astui esille ja huusi:
"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa ole jälkiämme seuranneet?"
Mejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat puhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he aseensa satulannupista.