"Antakaa olla!" huusi Viinanen. "Me olemme kunniallisia miehiä, eikä teidän tarvitse meitä peljätä."
"Kuinka monta?" kysyi toinen heistä.
"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme teille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!"
He puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti hevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita kolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he hevosten selästä.
"Te olette vietävän varovaisia, herrat", sanoi Viinanen. "Näytämmekö ryöväreiltä?"
"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette", vastasi toinen hymyillen. "Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin sirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät herrat!"
"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä ratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon. Kun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä asussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan luokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa meille kätenne, olette tervetulleet meille."
"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa seudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita nimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo ja veljeni on Eemili."
Ameriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille kätensä, Viinanen kysyi edelleen:
"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko tietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?"