"Mikä se on?"
"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee: 'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu yliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä kuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä aikoneet illaksi tänne leiriytyä?"
"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme Pekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme erämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne, ratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä intiaaneja?"
"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla. Kun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin tarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä äskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan."
"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen Ljaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin intiaanit."
"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte nyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän ole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja pelkurien ihmisten mielikuvituksessa."
"Mutta entäs tuo Erämaan Henki sitten?"
"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano estakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on paljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä kasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti autettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on juotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon."
"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun, uskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme valmiit heti lähtemään."
"On parasta, että heti lähdemme. Toivon, että hevosenne kestävät."