"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän tähdensä viipyä."
Mejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin menettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä, tutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä neljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.
Ben Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa muistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä muita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt lähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen mejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä epäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras olla varovainen.
Näin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut huomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli runsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki laski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka, laskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä karia katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti siis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen kapeitten kohtien yli.
Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo tänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa. Hevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle rannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen, sen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen yli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka juurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.
Siinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat mejikkolaiset, sanoen tämän olevan "Laulavan laakson", joka edempänä tuntuvasti leveni.
Tämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja vesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona kasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa. Edenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä kasvoi vähän ruohoa.
"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?" kysyi Ben. "Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä kauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan."
"Odottakaa vaan, herrat", vastasi Kaarlo. "Ylempänä on eräs kohta, joka sopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät sinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä."
Tämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein pyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä läpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt mitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että heidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi päästä eteenpäin.