"Kr! Kuka tuolla takananne on?" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä.
"Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?"
"Emme", vastasi Karhunampuja. "Se on toverini, jota odotimme. Hän on tapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme."
He kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli hän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean mustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja suitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot, joissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä, paksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla koristettu kaksipiippuinen pyssy.
Ameriikkalaiset ja mejikkolaiset huudahtivat hämmästyksestä ja ihailusta.
"Kuka tuo on?" kysyi Viinanen. "Intiaaniko? Onko täällä niitä enemmän?"
"Ei ole, hän on yksin", vastasi Baumann. "Se on Vinnetuu, apakhien päällikkö."
"Vinnetuu, Vinnetuu!" kaikui kaikkien suusta.
Hän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista katseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:
"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä sen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri Manitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä lukea."
"Mitä on sitten tapahtunut?" kysyi Tylppä.