"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he ovat kunnon miehiä."
"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti he eivät ole minua miellyttäneet."
"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi todistaa, että hän sen ansaitsee."
"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois. Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy, kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria, etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."
"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin mielipiteenne, herrani?"
"On."
"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"
"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."
"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."
Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli pysynyt äänetönnä: