"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."
Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.
Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.
Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat" hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.
He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle. He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla vaunuvarustuksen sisäpuolella.
Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.
"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!" käski Vanha Kovakoura.
Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt viidenkymmenen.
"Ampukaa!" huusi Vanha Kovakoura.
Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.