"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!" huusi Ontuva Rankko.
Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.
"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!" käski Vanha Kovakoura.
Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos. Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa, alussa ei kovin kiirettä pitäen.
Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat Hono-veljekset, Jimi ja Timi.
Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät olevan pakoon pääsemässä.
"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta. Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä, sillä koirat ovat takanamme."
"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin oli haavoittumatta. "Tännepäin!"
He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa paksun savun nousevan.