Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.
Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!
Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen puhvelinnahka.
"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli mukana.
Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui. Hän tähysteli pohjoiseen.
Nyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.
"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."
Hän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.
Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.
Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.
"Uh!" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. "Ne tulevat."