"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa etteivät ne pistä esille."
"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.
"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."
Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta välittämättä.
Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin, ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä mieheltä.
Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli Veri-Revon laita.
Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät ihan erityisellä tavalla.
Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän kantoi isoa häränpaistia ja leipää.
"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi — mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin kuin minä."
"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai sisar Elbessä?"