"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen saksalainen olen minä kuitenkin."
"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä. Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä, eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia, sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."
Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle avuksi sanoen:
"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."
"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan toisemme, hyvä rouva Helmiaho."
"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.
"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"
Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä, ettei ollut saanut lihaa.
Silloin Veijo tuli.
"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös syödä ja juoda!"