Tämä kysymys tehtiin neekerille.
Päivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin lyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi eteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta koko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan väliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä mieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään ymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän saattoi kuulla joka sanan.
Hän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille ja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään ymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli hän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun Silmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen tuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin jännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti oli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille huulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli hän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi katsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa melkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi myös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä kaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin, että hänessä oli miestä ne täyttämään.
Juuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena äkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi, koska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka estäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan pientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän äkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan ehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä takaa-ajajia.
Mutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien kaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän myös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä huomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli lähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä johtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:
"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.
Tahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.
Masser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä."
Hän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä mormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.
"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä", neuvoi isäntä. "Hän luultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet."
"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti, ansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä, jollei Masser Veijo seurama, se olla varma."
"Mikä tuo mies oikeastaan on?" kysyi silmänkääntäjä. "Hän ei ensi hetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa. Kun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt tuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät ole olleet hänelle kunniaksi."