"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava, ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä nyt on? Mikä on hätänä?"
Veijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut ruumista.
"Ohoh", vastasi neekeri, "Massa Helmiaho, katso tuonne!"
Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä, koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.
"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!"
"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."
"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada hänet kiinni!"
Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui, tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet mitään jälkiä mormoonista.
"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen paremmin. Hyvästi, herrat!"
Hän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.