"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava."
"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä. Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"
"Kyllä. Pollekin sen kuuli."
Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle, kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja Timi.
Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä, sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on, vai kuinka, Jimi?"
"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa, mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä, mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin, Timi."
He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä, kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin, mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin, antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu? Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa. Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut, sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä, jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.
Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia. Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa heille ehkä vihamielisiä.
Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta mitään uhkailua ei havaittu.
"Mitäs sanot?" kysyi Jimi. "Ratsastammeko heidän luoksensa?"