"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan. Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään, sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli hänellä haavoittunut?"

"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa."

"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi. Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"

Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin, kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta ravistivat päitään.

"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani. Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla kaksi yhdellä hevosella."

"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi yhdellä hevosella?"

"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta nämät miehet tulivat!"

Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:

"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä, missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä, missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."

Sitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi: