"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin, vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:
"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä. Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne; sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."
"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.
"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme heti valmiit."
Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle. Tästä jälkimäisestä sanoi hän:
"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin. Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet, hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet. Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."
"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi
Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.
"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi, "tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt. Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään. Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin, eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan, mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut, olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta, ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet; heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit, kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te, master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan. En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."
"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan silmän ja yhtä tarkan pään!"
"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä, mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"