Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.
Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä äänellä muutaman metrin etäisyydessä:
"Pysähtykää, muuten ammumme!"
Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut pysähtyivät tottelevaisesti.
"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte maistaa luotejamme!"
"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.
Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."
Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.
Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.
Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä äänellä:
"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."