Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt…
Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.
"Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin", ilvehti kievarin isäntä, "Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta syrjältä paistanut … ja toteenpahan kävi, toteen kävi!…"
Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. — —
— "No oli se, uskokaapa jos tahanne!"
"Mikä oli? missä se oli, Liisa!"
"Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin näin, joka vieressä istuin!"
"No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan … mutta mihinkään tuo ne myöpi sitten?"
"Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy 'kultasormus' olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet … unohtuneet muka! … menköön — pellolle valeensa kanssa koko mokoma!…"
Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. "Ilkeävätkin vielä vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu… Lie nuo silmät vielä muillakin päässä … ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä…" Tämän kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.