Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis valehdellut?
Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin, nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.
Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut, että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka "hoktnannia" ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli ellostellut ja ry'ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry'ittänyt muka! Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä kai … uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin kouho ollut … elköön luulkokaan!…
— — — Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti Emmalan luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä kumminkin oli kuulunut.
Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu: "mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä…?"
Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut. Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua alkanut … pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.
Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut muuta virkkanut, kuin että "humalassahan se heittiö on!" ja mennessään huoahtaen lisännyt: "Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää koettaa pelastaa." Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten, kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja ovensa kiinni räikäsyttänyt.
Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän se pian muillekin kuului, ett'ei rahakirjeitä "alhaalta päin" enää tullutkaan … ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä passata… Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen … oma syynsähän tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia … on se ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!
— Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka, mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain sinne viinaa tuotettiin.
Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti rahansa edestä … ja jos kaksikin.