Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä. Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää. Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin pitkät, että housujen asian ajoivat.
Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett'ei miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.
Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet, kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään… Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.
Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi se heille oli ja varotukseksi.
Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.
Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat … ei niin, että pilalle asti, vaan noin uudella karvalla…
Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin. Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella vedellyt, että läiki vaan … eikä se herja pelätäkään älynnyt.
Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät, mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon viilettää koko tyttö.
Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin pölisivät.
"Häh, vieläkö sinä…! häh, kynsitkö sinä…? häh, säilyykö sulta ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö … mitenkä?"