Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja ärähti, että "täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?"
Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan…
Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin tuhauttelemaan! —
II.
Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen
Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.
Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron
Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä
kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.
Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi, sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään… Olipa tuo missä tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään lämmittämässä.
Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut. Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin se vasta riemu riemulta tuntui.
Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia" heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi kulauttanut.
Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli "kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.
Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi. Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen pakosta alas virtaa lipua … ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa osasi ja huovata … ja uidakin teljon avulla!… Pian hän taas rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.