Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä … vaan kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.
"Tuoss' on herras-sekalia!" kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti… Aatu horjahti suulleen nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi…
"Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!… Aatu rakas Aatu!" Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti, "mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto, ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!… Voi, voi… Herra Jumala meitä siunatkoon!…"
Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut, vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja puukon pois riistivät … ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin … ja vaikka Maija-Liisa hänen nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä ikinä kerkesi…
… Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi … eikä hänkään koko tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut … ei muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi…
* * * * *
Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa. Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin vuoden aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan näyttäysi.
Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä huomannut.
Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi — nukahtanut! Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö … niemelle tulo ja tanssin huimaus … ja Purolan Aatu … ja aina kun Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun pohti … niin katkera, niin sanomattoman katkera!?…
… Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen tuimasti kironnut … ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen…