Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle, ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.
"Onhan tuota ennenkin tapeltu … ja pahemmastikin … eikä ne nyt aina kuolemaksikaan."..
Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.
"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? … eipähän silläkään muuta ollut… Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? … keltähän tuon maksunkin saanee … käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon sentään Harakka-Matilta … siksi aikaa…"
Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.
"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän… Antti, juutastako se siinä?…"
Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi hänelle tapahtumasta mitään puhunut — liekkö muistanutkaan? — ja "kerkiääpä tuo vielä!" … ajatteli hän ehkä.
Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin mieli teki!
Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja itkeä nyyhkytteli ja vihdoin — nukahti! —
Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.