"Minä se olen syypää kaikkeen … mitä minä lähdinkään ihmisten pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!…"
Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka! Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä tämänkin … ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran … ja ainoastaan Ellin vuoksi!… Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi … emäntä häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut, mutta olihan maailmaa muuallakin … ja tottahan terve ihminen työllään aina elää!… Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina … ja parempi siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa Mattilassa huutolaisena!
Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä siellä palvellut!… Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi. Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi luultaisi … ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.
"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle niin hyvä … ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy … olen minä sen ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy … oikein se kohta on — kaunis!…"
Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun sirpaleita ympäri kenttää ollut.
VI.
Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan, vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle … ei hetikään, hyvä, jos luukuihin, tuskin sitäkään.
Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin tulipalon jälkeen.
Mahtoi siellä olla uutta ja outoa … oikeinpa sinne pelotti mennä noin aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi. Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.
Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!…