"En minä vielä mihinkään… Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.
"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?" Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.
Nuorta herraa hykäytti vähäisen … tuolleko lie maisteriviralleen hymähtänyt?…
"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt, missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja ja keppiänsä pyörähytti.
"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä punaisempana kadulle lähti.
Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.
Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin isäntämäiseltä…
"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.
"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan hievahtamatta oveen päin puhui.
"Työtä minä olisin vailla … en minä siitä välittäisi, minkälaista se on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.