"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te olette kotoisin?"
"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."
"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa … ja leivän puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. — Mikäs se on nimenne?"
"Elli!"
"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!…
"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen kelpaisikohan tuo.
"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin… Mutta rupeatteko te rouvimpaankin työhön, esim. tiilen kantiin?"
"Mihin tahansa, sama se on!"
"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa rakennustyötä tässä oikealla… Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs, ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."
Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin" vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. —