* * * * *

Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.

Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut … aina ne ne paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne tiilikokojen päälle … eli telineiden väliin… Vaan ei ne pudonneet eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat ja sitten takasin kääntyivät.

Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.

Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan emäntä ja — Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.

Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski — Burmanska hänen nimensä oli — vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään vastustella.

Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin. Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi; ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin, mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.

Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä, keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi … osasihan se, joka oli Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.

Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.

Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen, mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo todellakin tosi olla … ja sepä se taas mietteitä toi. — —